Hevosvaellus ihmisen oikealla tiellä pitää

Syyskuu alkoi mitä parhaimmissa merkeissä. Onpa taas mitä kiikkustuolissa muistella, kuvineen päivineen, joskin vain VGA-tason kamerakännykällä napsittuna.

Työkaveri soitti viime sunnuntaina ja pyysi apuani: hänen draamataitoiset hevosensa oli kuljetettava takaisin kotiin kesäisen teatterirupeaman päätteeksi. Ratsastaen ja taluttaen. Jipii! Edellisestä pitkästä kimppamaastoilusta onkin kulunut jo melkein 10 vuotta. 1998 olin Korpilahden upeissa maisemissa legendaarisen Chrisse Fagerströmin vetämällä viikonloppuvaelluksella.

Seuraavana päivänä lastasimme itsemme kaverin autoon muutaman koiran kera ja ajoimme Haminaan Tompurinmäen-Salmenkylän suunnalle, jossa neljä pollea laidunsivat. Nyrpeinä ne käänsivät meille selkänsä tietäen hyvin, ettei vaihtoehtoja pitkälle patikalle ollut. Kahdelle riimut, kahdelle suitset, suitsituille harjaus (tietenkin ne hyväkkäät olivat kierineet porsaina mudassa) ja satulointi. Meikäläisen läskin ja kankean olemuksen saaminen satulaan oli aika surkuhupaisa näky, mutta onnistuin sentään.

Turvat kohti Säkäjärven kylää, joka sijaitsee Virolahden ja Miehikkälän rajamailla. Yksi hevonen alla ja toinen narun päässä kummallakin tallasimme pitkin kevyen liikenteen piennarta yli siltojen ja suojateiden, läpi rivitalotaajamien ja oikopolkujen. Oli siinä koiraa ulkoiluttavalla tädillä ja pyöräilevillä papoilla ihmettelemistä. Ja mulla myös, eipä tullut mieleen että tällaiseenkin joskus pääsee mukaan.

Kopsuttelimme yli Kirkkojärven pienten puusiltojen ("Iik, virtaavaa vettä ja outoa ääntä kavioiden alla!") lintukosteikon maisemissa. Metsäteitä ja -kallioita välillä, sitten maantien laitaa puolisen tuntia. Eipä paljon Destian kuormurikuskia kiinnostanut, mahtuuko kapealle sillalle yhtaikaa neljän hevosen parijono ja hänen kulkineensa - kiitos vaan - mutta onneksi hevoset oli kesäisin monissa liemissä keitetty, hyvä jos viitsivät vilkaista sivulleen. Raskas kulkuneuvo olisi jyrännyt muutaman konin sata-nolla, jos paikat olisivat käyneet yhtään ahtaammiksi.

Loppumatka mentiin hiekka- ja sorateitä. Vatsavyöllä varustettu reppu olisi ollut tavallisen Fjällräven Kånkenin sijaan asiaa ravatessa, samaten useampi vesipullo. Hikihän siinä tuli, kunnes saatiin kunnon sade niskaamme, minkä jälkeen oli vilu (ja edelleen kaamea jano). Kengättömiä hevosia taisi sepeli sattua varpaisiin, välillä mentiin pehmeässä ojassa ja ravatenkin edettiin hitaasti, pienin askelin, sileitä renkaanjälkiä suosien.

Ihmeen hyvin käsihevoset pysyivät ruodussa, vaikka olivatkin neljän laumasta ylempänä nokkimisjärjestyksessä. Enimmäkseen ne olivat sellaisia perässä hinattavia; ravitermein "toisella radalla ilman vetoapua" muuttui muotoon "hevosenmitan päässä piikissä olevasta hirvittävällä vetoavulla". Välillä meinasin tosissaan pudota kyydistä, kun löytyi laukatessa käsihevoselta se kisavaihde, oli viimein laskettava irti kun kulkuneuvon ohjaus kärsi pahasti. Onneksi se tallasi narunsa päälle hidastettuaan, eikä pienillä poninaivoillaan tajunnut olevansa itsensä vanki - helppo pyydystettävä siis. Eipä sillä, että se olisi laumastaan karkuun lähtenyt.

Tietysti talutettiinkin välillä, omien pakaroiden ja ratsujen koipien säästämiseksi.

Lauman välisessä nokkimisjärjestyksessä pahnanpohjimmainen ratsuni, jalorotuinen trakehnerruuna Ikaros laahusti viimeisenä niin, ettei ohjissa riittänyt pituus. Työnsin ohjanpään ylösnostetun jalustimen alle, nakkasin jalustimiin kiinni vielä takkini ja kypäräni, ja uljaasta trakehnerista tuli käden käänteessä rahtimuuli. Ei kai tajunnut vapauttaan, saattoi kyllä pysähtyä hetkeksi nyhtämään tuoretta vihreää tienposkesta, mutta kipitti karavaaniamme kiinni vähän pidemmin käyntiaskelin. Voi että miten hellyyttävä otus, lannistuneena se käppäili korvat riipuksissa, kukkasen roikkuessa suupielestä!

Lähellä kotitallia hevoset alkoivat jo höristellä korviaan ja tiirailla tuttuja paikkoja. Perillä tungettiin ne äkkiä laitumelle tallikavereiden seuraksi. Hevosista tyhjästä tallista löytyi sentään kaksi motkottavaa kukkoa (sitä komeaa karvajalkaista rotua) ja pihalta pari uuhta, koiria ja possu lätistään. Itse paineltiin sisälle (läpimärkinä sateesta) syömään kaverin äidin tekemää lasagnea, omatekoista omenamehua, teetä ja joulunmakuista omenapiirasta. Oih!

Kaiken kaikkiaan, kerrassaan, todellakin mainiota. Ja nyt sen ihanuuden saa tuntea lihaksissaan koko loppuviikon - vajaan 40 kilometrin vaellus oli aika tiukka setti, kun en ole useampaan vuoteen ratsailla ollut. Silti kesän erityisin juttu, luksuspäivä ratsudeprivaatiosta kärsivän elämässä, kyistä ja hirvikärpäsistä huolimatta!

Teksti ja Kuvat

Taru Pöysä

(Kuvat saa isommiksi valitsemalla hiiren oikealla näppäimellä Näytä kuva. Takaisin pääsee selaimen nuolinäppäimellä tai näppiksen backspacella.)

Yhteystiedot

Kursseja myös omalle porukalle!

Hevosvaellus ihmisen oikealla tiellä pitää